H-hetki

Blogin kirjoitus pysähtyi keväällä kuin seinään. Asiat ovat kuitenkin menneet pääosin mukavasti tuon jälkeen,  ja terve poikavauva syntyi Taysissa 9. heinäkuuta. Tarkoituksenani on nyt hieman reflektoida aikaa taaksepäin synnytyksestä nykytilanteeseen.

Laskettu aika meni ja tuli juhannuksen jälkeen, eikä vauva osoittanut minkäänlaisia merkkejä halusta putkahtaa maailmaan. Tulevat vanhemmat ovat tuossa tilanteessa tietenkin kärsimättömiä, mutta isovanhemmat ovat aivan oma lukunsa. Tilannetiedotuksia piti antaa suuntaan jos toiseen jatkuvalla syötöllä. Lopulta jännitys laukesi torstaina aamuyöllä heinäkuun yhdeksäntenä päivänä. Ennille oli varattu perjantaille aika yliaikaiskontrolliin, jossa päätettäisiin synnytyksen käynnistämisestä. Poikamme päätti kuitenkin toisin.

Lapsivedet menivät torstaina aamuyöllä neljän jälkeen. Olimme yllättävän rauhallisia, vaikka jännitys olikin pinnan alla kytemässä. Soitimme Taysiin, josta kehotettiin meitä tulemaan paikalle ennnen puolta päivää. Kävimme rauhassa suihkussa ja pohdiskelin aamukahvin keittämistä kun Ennillä alkoivat supistukset. Hyvin nopeasti alun jälkeen supistukset alkoivat tulla alle 10 minuutin välein, ja jo viiden jälkeen olimme autossa matkalla kohti Tamperetta. Automatkalla supistukset tulivat jo lähes viiden minuutin välein, ja taisipa itsellänikin kaasujalka painua hieman tavallista enemmän pohjaan.

Sairaalassa asiat etenivät hieman rauhallisempaa tahtia, ja ensimmäiset hoitajat epäilivät että saatamme vielä lähteä seuraavaksi yöksi kotiin. Poikamme oli kuitenkin päättänyt toisin, ja lopulta olimme synnytyssalissa yhdentoista maissa aamupäivällä. Synnytys sujui hyvin, tai niin ainakin kuvittelen. Mitäpä mies synnytyksestä ymmärtää - varsinkaan ensikertalainen? Tapahtuman seuraaminen vieressä ei tehnyt heikkoa, mutta tietty avuttomuuden tunne tilanteessa miehellä kuitenkin on. Juuri mitään ei voi tehdä eikä sanoa; läsnäolo itsessään ehkä tuo tulevalle äidille jonkin verran tukea. Itse erehdyin sanomaan Ennille "hyvin se menee" kun vauvan pää alkoi olla osittain ulkona. Vastauksena sain niin pahan silmän osakseni, että vaikenin loppusynnytyksen ajaksi kuin muuri.

Poikamme syntyi lopulta klo 15:17; painoa pikkumiehellä oli nelisen kiloa ja pituutta 52,5cm. Pisteitä poitsu sai yhdeksän kymmenestä. Kaikki oli siis ainakin alustavasti mallillaan, ja pian pieni kapaloitu käärö lykättiin onnellisen isän syliin äidin toipuessa synnytyksestä. Toki ensin syliteltiin äidin mahan päällä hetken aikaa.

Synnytyksen jälkeiset tapahtumat ovat niitä, joista neuvolassa ei juuri keskustella ennakkoon. Perusolettamus on että asiat menevät hienosti ja päivän parin päästä perhe lähtee yhdessä kotiin harjoittelemaan uutta elämää. Moni asia voi kuitenkin yllättää, ja suunnitelmat saattavat mennä täysin uusiksi. Meidät yllätti jo synnytyssalissa pojan niskasta löytynyt hemangiooma eli verisuonikasvain. Kasvain on hyvänlaatuinen, ja meidän tapauksessamme onneksi suhteellisen näkymättömällä paikalla. Ei saisi olla pinnallinen, mutta suuri hemangiooma näkyvällä paikalla voi olla melkoinen rasite lapsen elämässä. Poikkeavuuden löytyminen tarkoitti myös, että emme päässeet toivomaamme potilashotelliin, sillä hemangiooma piti tutkia tarkemmin seuraavana päivänä. Tämä oli lopulta onni onnettomuudessa.

Syntymää seuranneen viikon tapahtumista voisi kirjoittaa pitemmänkin selostuksen, mutta tiivistetään tarinaa hieman. Poika joutui viettämään lastenosastolla viikon päivät johtuen hemangiooman seurannasta, korkeista tulehdusarvoista ja matalasta sydämen sykkeestä. Myös raskauden aikana normeista poikenneita munuaisaltaita tutkittiin vielä syntymän jälkeenkin. Uunituoreille vanhemmille kovin paikka oli palata viikonloppuna kotiin yöksi kaksistaan. Ei sen pitänyt mennä alkuunkaan näin. Tunne oli ontto ja tyhjä, vaikka tiesimme vauvan olevan hyvässä hoidossa sairaalassa.

Viiden sairaalapäivän jälkeen päätimme ottaa huoneen potilashotellista, jotta pääsemme helpommin olemaan pojan luona päivisin. Matka Valkeakoskelta Tampereelle ei ole pitkä, mutta raskas se voi näissä olosuhteissa olla. Ensimmäisenä iltana potilashotellissa Ennille nousi korkea kuume ja lähdimme Acutaan tarkistuttamaan ettei kyseessä ole jokin synnytykseen liittyvä tulehdus. Ennin olisi protokollan mukaan kuulunut lähteä Valkeakoskelle päivystykseen, mutta Acuta + synnytysvuodeosaston lääkäri toimivat hienosti ja poikkesivat säännöstä ottaen Ennin uudestaan synnytysvuodeosastolle sisään antibioottitippaan. (Tämä ei ollut niin itsestäänselvä toimintatapa kuin voisi kuvitella.)

Pari päivää olimme siis hajaantuneena Taysin alueella seuraavasti: lapsemme lastenosastolla kanyyli päässään, Enni synnytysvuodeosastolla ja minä potilashotellissa. Kaiken lisäksi lastenosasto oli ilmeisesti jonkinlaisen bakteeriepidemian vuoksi osittaisessa karanteenissa, eikä Enni saanut tulla katsomaan lasta synnytysvuodeosastolta. Minulle jäi siis viestinviejän rooli; kävin hakemassa Enniltä pumpattua maitoa, lähdin syöttämään pojan lastenosastolle ja lopulta palasin kertomaan Ennille pojan tuoreimmat kuulumiset.

Lopulta kuitenkin pojan tulehdusarvot laskivat riittävän alas, sydämen syke nousi riittävän korkeaksi, ja muutkin asiat todettiin hoituvan tiiviillä seurannalla. Enni ja poikamme saivat samana päivänä kotiutuspaperit ja pääsimme aloittelemaan hieman normaalimpaa perhe-elämää kotioloissa.

Kaikista pienistä ongelmista huolimatta poikamme voi nyt oikein hyvin ja on iloinen pieni vesseli. Taysin henkilökunta oli erittäin mukavaa ja sympaattista minne tahansa menimmekin. Kiitokset etenkin lastenosasto 5:n porukalle sekä synnytyksiä hoitaville kätilöille. Jatkuvasta kiireestä huolimatta homma toimi mallikkaasti. Tälle perheelle reissusta jäi lopulta vaikeuksien jälkeen oikein hyvä mieli.

Mikäli kirjoitusinto jatkuu, niin seuraavilla kerroilla hieman asiaa vauva-arjesta tämän poppoon näkökulmasta.

Ensimmäiset hetket äidin rinnalla.

  

Pestynä ja kapaloituna lämpimäksi burritoksi.

Ylpeä iskä pienen burriton kanssa hetki synnytyksen jälkeen.